sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

KIRSTI KURONEN – MONENLAINEN KIRJAILIJA




Tapasin tuoreen kirjailijan, Kirsti Kurosen ensi kerran Vammalassa Lasten ja nuorten kirjapäivillä 28.8.2004. Kirsti antoi minulle esikoisensa, Vili Voipion (Karisto). Karsastin Viliä jonkin aikaa, ennen kuin pääsin kannen tyylin yli, sitten luin ja olin myyty eka sivusta lukien. Niin myyty ja innoissani että Vili on sen perästä kuulunut kassiklassikoihini vinkattavaksi vitos-seiskaluokille ja vanhempainilloissa myös aikuisille. Useammin kuin kerran olen tehnyt Karistolle aloitteen Vilin uusintapainoksen ottamisesta.

Enpä tuolloin arvannut, miten monenlaiseksi ja monipuoliseksi kirjailijaksi Kirsti Kuronen kehittyy. Lempääläiskirjailija on julkaissut kymmenessä vuodessa 17 kirjaa: Vilejä nuorille, pari isompien nuorten kirjaa, Kuitusia lapsille, runoja nuorille, romaani aikuisille ja viimeksi hyvin koskettava aikuisten runokirja.

Vili-romaaneja on ilmestynyt kuusi. Niissä nuori sankari kuvaa humoristisesti perhettään, kavereitaan, etenkin Arttua ja tämän pikkusiskon Nippelin riemastuttavia toilauksia, koulua, ihastustaan Aadaan, kirjoittamisharrastustaan ja kaikenmoisia sattumuksia, joihin hän tämän tästä kompastuu, vaan ei koskaan kaadu. Vaikka Vilit ovat kepeitä ja hauskoja, eivät ne silti pelkkää läppää ole. Niissä pohditaan myös murkkuikäisten tuntoja, joihin on helppo samastua. Tiedän aika monta vitoskutosluokkalaista poikaa, jonka lukuinto on alkanut Vili-kirjoista. Siksi olin pettynyt kuullessani Vili-sarjan loppuvan.

Yllätykseksi keväällä kopsahti postilaatikkoon vielä yksi Vili. (Kiitos Karistolle vinkumatta tulevista lasten ja nuorten kirjoista!) Innoissani avasin ja aloin lukea, mutta mitä, mitä! Eihän tämä ole tyypillinen Vili. Vähän nikoteltuani ilahduin kovasti: Vili kyhää ja kynäilee on oivallinen sanataide- tai kirjoitusopas nuorille. Siinä on hauskoja ja rentoja harjoituksia ja tehtäviä niin yksin kirjoittavalle kuin ryhmillekin.

Neljän Kuituset-kirjan (Karisto)kaksoset Nuutti ja Niilo ovat asuneet isovanhempien luona kaksivuotiaista alkaen, sillä heidän vanhempansa ovat kuolleet kolarissa. Pojat ovat hauskoja veitikoita, joiden arjesta lähteviä seikkailuja on mukava lukea ääneen eskareista tokaluokkalaisiin. Vanhempien valokuva muistuttaa poikia isästä ja äidistä, mutta eivät reippaat ja kekseliäät kaverit ehdi koko aikaa surra, sillä rakastavien isovanhempien luona he voivat elää ihan tavallista viikariarkea.

Piruettiystävyys, Omenapuu laulaa ja 4 x 100 (Karisto) ovat aikuistuvien nuorten kirjoja. 4 x 100 kertoo viestiä juoksevista 15-vuotiaista tytöistä, joista yhden perhe muuttaa kauas Viippolasta. Mistä kolmikoksi muuttunut joukkue löytää neljännen juoksijan? Siri on omituinen hippiäinen, joka kyllä juoksee tuulispäänä, mutta onko tästä porukan jäseneksi. Islan silmin kuvataan erilaisia harjoituksia, viestikisoja ja muita kesän rientoja aina SM-kilpailuja myöten. Tyttöjen erilaisuus, suhtautuminen Siriin, ja harkkojen rankkuus voivat aiheuttaa eripuraa, mutta juoksemisen palo yhdistää nelikon tiiviiksi tiimiksi, kunhan tirkistelevästä valkusta päästään eroon.

Piruettiystävyyden Elli, 14 vee, tanssii balettia. Hän haluaisi olla kuten Doris, hänen jalustalle nostamansa tyttö: lahjakas ja laiha, iloinen ja kaunis. Elli purkaa mieltään: Aargh Päiväri! Mun elämä on sontaläjä. Kaikki päin peetä. Kaikki! Kesä on finaalissa. Koulu alkaa huomenna. Mä vihaan koulua. Doris vaatii liikaa. Mä vihaan Dorista (enkä vihaa). Ellistä ei tunnu helpolta toteuttaa Doriksen tai omia vaatimuksia: malliminällä on kultaiset, ankarat raamit. Mutta onneksi on Tuukka, poika, joka pitää Ellistä ihan sillään, itsenään, Ellinä. Piruettiystävyys palkittiin ansiosta 2011 Topelius-palkinnolla.

Omenapuu laulaa kuvaa Katrin ja Riikan liftimatkaa kohti Provinssirockia. Heti ensimmäinen kyyti vie nämä 18-vuotiaat tytöt aivan muualle kuin Seinäjoelle: Elias ja Tanu saavat puhutuksi tytöt mukaan Vilhun mökille. Perillä on ennestään paljon juhlivaa porukkaa, mutta hyvin siihen joukkoon mahtuvat myös Provinssin laistaneet. Katri ja Elias ystävystyvät nopeasti: pojan runojen kirjoittaminen tekee Katriin vaikutuksen. Pelkkää juhlaa ei mökkireissu ole, sillä Elias aiheuttaa huolta katoamalla. Hän haluaa olla yksin ja rauhassa, kirjoittaa. Vilhulla on kuumat paikat salatessaan Eliaksen piilon. Omenapuu laulaa näyttää lukijalle erilaisia nuoria, heidän unelmiaan ja haaveitaan, joista osa jopa toteutuu.

Robustos on julkaissut kirjan Ammeiden aika, joka on kirjailijan mukaan kaihonaivistinen melodraama. Olen lukenut Ammeiden ajan kolmesti ja vinkannut sitä aikuisille. Se lähtee liikkeelle hyvin erikoisesti: Iiris on perustanut Ammelan, kylpylän, jossa on erilaisia kukka-aiheisia kylpypuoneita. Ihmiset voivat tulla Ammelaan kylpemään samalla tavoin kuin voidaan käydä yleisissä saunoissa. Minusta tämä on hauska ja omaperäinen idea. Kielomies tekee vaikutuksen Iirikseen. He tutustuvat vähitellen. Yhdessä he rakentavat Iiriksen pihalle lumikammin, jossa mies uskoutuu Iirikselle paljastamalla elämänsä tragedian. Myös Iiris on kokenut kovia: hän on sairastanut syöpää, menettänyt rakkaan Mumunsa ja pettynyt saatuaan tietää tämän kamalan salaisuuden, mutta hän on selvinnyt menetyksistään. Iiris vastustaa Kielomiehen päätöstä kuolla 43-vuotiaana, mutta ei onnistu ylipuhumaan miestä peruuttamaan aiettaan.

Yksinomaan ankeaksi ei Ammeitten aikaa voi kuvata, sillä Iiriksen oma perhe on ehjä, hänellä on hyvä Anna-ystävä ja mieluinen työ Ammelassa. Tämä kaihonaivistinen melodraama on koskettava tarina monella tapaa: kipeä kasvun kuvaus, ja se sisältää kauniita maisemia, aisteja kutkuttavia tuoksuja ja kynttilän lämpöä.

Likkojen lipas (Karisto) on mainio runokirja, joka sisältää kahden tytön, Taikan ja Aamun kuva-albumeja. Runot pursuavat tunteita, haaveita, kyyneliä, bileitä, koulua, kesälomia, ajatuksia ja kysymyksiä. Kirjailijan valokuvalippaasta on löytynyt myös kuvitus runojen rinnalle. HAAVE Yhtä hiljaa/kuin kotkansiipi/rullaa lehtensä auki/saari makaa meressä/ ja kettu heinikossa./ Yhtä hiljaa/toivon löytäväni huulet.

Väärää verta on Myllylahden kustantama runokirja, jonka tekijänpalkkiot kirjailija lahjoittaa Suomen syöpäyhdistykselle. Kirsti Kuronen sairastaa pahanlaatuista verisyöpää, joka on taltutettu ja pidetään lääkkeillä kurissa.

Runot kuvaavat sairauden kulkua ahdistavaa diagnoosia: pelkoa, toivoa, kapinaa, kysymyksiä, rankkoja hoitoja ja kotiinpääsyä: lamaannun/ pelkästä odotuksesta/luen lääkärin silmät/ väärin/ onneksi onneksi onneksi/ pääsen kotiin/ noutakaa kurpitsavaunulla/

järjestäkää tanssiaiset/ soittakaa fanfaari/ olkaa kuin ennen/ tehkää makaronilaatikko…

Olen lukenut runoja kahden syöpää sairastavan ystäväni kanssa. Molemmat kertoivat kokeneensa aivan samoja tunteita kuin Kirsti Kuronen. He pyysivät kiittämään kirjailijaa siitä, että hän on antanut kivuille runon muodon.

Kirsti Kuronen ansaitsee syrämmelliset onnittelut tuotteliaasta kirjallisesta vuosikymmenestä ja toivotukset samanlaisesta flowsta tulevina vuosikymmeninä.

 

Kuvaaja: Suvi Roiko
Kuvaaja: Suvi Roiko

 

 

 

perjantai 20. kesäkuuta 2014

SUVIRUNOMARATON -lähtö



Kun pitkässä ja pimeässä yössä, podet kauan jatkunutta flunssaa, valvot, yskit tukehtumaisillasi ja olet masentua, voit kestää ajattelemalla kesää, suvea, Ruislinnun laulua korvissani, Eino Leinoa, runoutta, suomenkieltä, äidinkieltäsi pelkimmillään, kauneimmillaan.

Olen aina rakastanut runoja. Lukenut ja kirjoittanut, usuttanut muita kirjoittamaan, arvioinut ja antanut rohkaisevaa palautetta heille, hahmotellut lisää omia, mutta usein, liian usein luovuttanut. Mutta vieläkin, Teen elämästäni runon, runosta elämän,/ runo on tapa elää ja ainoa tapa kuolla/haltioituneen välinpitämättömästi:... Eeva-Liisa Mannerin sanoin.

Yhä on hetkiä, jotka muuttuvat runoiksi, tunnelmiksi, sana-akvareilleiksi tunteistani, hitaasti, sana sanalta, toisin kuin nuoren minun euforiset elämänsyleilyt. Runo on viesti, herkkä ja kevyt. Jokaisessa meissä asuu runotyyppi: joko tekijä, kuulija tai tulkki. Runon lukijalla on sama herkkyystaajuus, jos hän ilahtuu, lohduttuu, riemastuu ja samastuu. On  runoja, jotka on kirjoitettu kysymään, inttämään vastaan, raivostumaan, mutta aina runo pyrkii herättämään jotain sitä lukevassa.

Olen lukenut runoja aikuisille. En ole yrittänyt kaunolausuntaa tai täystulkintaa vaan välittää omalla tavallani runon sanoman. Murkkuna huusin elämäntuskaisena Sarkiaa, Leinoa, Hellaakoskea, Koskenniemeä ja  ulkoa ääneen pyöräillessäni kouluun. Löysin lohtua ja samalla intoa kirjoittaa omaa sakeaa sielunsuruani auki.

Olen lukenut runoja varsinkin lapsille. Lapset eläytyvät herkästi runon matkaan. Lasten ansiosta osaan nyt ulkoa enemmän runoja kuin koskaan. Harvoin tulee tilanne, jossa en pystyisi sopivaa runoa paukuttamaan, jos tahtoisin ja kehtaisin tai jos muut tahtoisivat ja kehtaisivat kuunnella.

 

Tulipa pitkä esipuhe. Toivottavasti ei vesipuhe,

sillä Eino Leinon, runon ja suven päivänä, sunnuntaina 6.7. Suvirunomaratonille lähdetään Mallaskosken Panimoravintolassa kello 16.

 

Suvirunomaraton-päivän suunnittelu on ollut tahkean kevään ja kylmän alkukesän kuumaa mielen ja mielikuvituksen ravia ja ravistelua. Olen niin onnellinen ja innoissani, kun KultSi - Kulttuurikollektiivi Silta lähti mukaan, Seinäjoen kulttuuripalvelut lupasi tukea tapahtumaa ja Mallaskosken Panimoravintola toivotti tervetulleeksi.

loinen olen runonaisten Anna-Leena Taipaluksen ja Hannele Puhtimäen sisarellisesta ja yllyttävästä myötäelosta.

Suvirunomaratonin tiedote on lähtenyt maailmalle. Facessa sitä on jo jaettu. Seuraavaksi teen haasteet, joilla ilahdutamme kaikkia tietämiämme Seinäjoen seudun kirjallisuuden ja kulttuurin parissa toimivia yhteisöjä, yhdistyksiä, klubeja, kerhoja ja ihmisiä mukaan runon päivään. Haastan täten sinutkin, armaisa lukija.

Tavoitteemme on tehdä Suvirunomaratonista perinne. Keräännymme Eino Leinon, runon ja suven päivänä esittämään omia runojamme, kuuntelemaan toisten kirjoittamia ja toivomia, kisaamaan leikkisästi runojen tulkinnassa (annetuilla tyylilajeilla), kilpailemaan runotietoudessa, siis yksinkertaisesti kieriskelemään runoissa. Pohjanmaan Kirjailijat etsivät jälleen alueellista Lavarunouden mestaria. Päivästä ei saa tulla kankean juhlallista ja korkealentoista lyriikan leiskutustilaisuutta, vaan kotitekoinen, monipuolinen ja viihtyisä kohtaaminen runojen ja toisten runoihmisten kanssa.

Mallaskosken Panimoravintola on mielestäni oiva paikka kesäiselle runotapahtumalle. Kauniilla säällä on kiva istua terassilla lähes kosken partaalla vihreästä nauttien, sateen sattuessa meitä suojaavat teltat. Se että olemme ravintolassa, ei tarkoita, että täyttäisimme päätämme muulla kuin runoilla. Mallaskoskella voi tilata myös  ruokaa, kahvia, limsaa tai mitä vaan; pakko ei ole kaljaa tai kossua kitata, niin fanaattisesti kuin Altian Koskenkorvan tehtaan säilyttämisen puolesta olenkin.

 

HAASTE                                                               Seinäjoki 20.6.2014 (Juhannusaattona, HUOM!)

Haastamme yhdistyksenne jäsenineen SUVIRUNOMARATONILLE
Toivomme että osallistutte sankoin joukoin kainalossanne runokirja tai pari esittämään omia mielirunojanne, jotta saisimme toivottavasti perinteeksi muodostuvalle Suvimaratonille komean alun...

 



maanantai 2. kesäkuuta 2014

Sinä lauantaina ei halattu


RAEKUURO

 

Sitä lauantaita ei tehnyt epätavalliseksi aiemmin sovittu koulutus Sanataideyhdistys Yöstäjän ohjaajille, sitkeä, ääneenkäyvä tauti, kikatusterapiatreffit Tuulan kanssa, Marken tapaaminen sattumalta vaan raekuuro.

                      Minusta on kiva matkustaa junassa. Seinäjoelta Tampereelle mieli saa  siivenpoikaset, mutta jos Tikkurilaan tai Helsinkiin asti menee, ehtivät ajatukset paperille. Ei käynyt mielessä peruuttaa Pian järjestämää koulutusta, vaikka olin potenut jo toista viikkoa. Pakkasin kirjat pyörälliseen matkalaukkuun, sen kokoiseen, joita useimmat ihmiset vetävät usein perässään lentokentiltä matkustamoon ja kiroillen ähkivät ne matkatavaratilaan. Ihmiset ovat usein typeriä.

Ääneni oli kamala, käheä ja alakuloinen, mutta tunnin ja vartin sitä jaksaisivat todelliset lasten- ja nuortenkirjallisuuden ystävät kuunnella. Jos jaksavat yleensä mitään kuunnella lauantaina.

                      Tuula Puudeliniemi oli vastassa asemalla, terhakkana, punahuulisena ja hyväntuulisena kuten aina. – Ei, ei halata, torjun hänet, ja hän pakkaa kirjakapsäkkini autonsa perälle. Istun käsimatkatavaroineni hänen viereensä.


Siis Tammelantorille? hän sanoo. – Sen reunamille.
Tuula pysäköi auton kadun varteen, käy ParkkiMittariPirkolla ja palaa lappusen kanssa. – Vajaa kolme tuntia! Mielessä käy oma auto, jonka aika Pirkolle loppuu tuntia ennen paluutani. Kolikot loppuivat ennen kuin pysäköintilupalappu oli tunnilleen kypsä. Mutta eivät ne lauantaina jaksa, ainakaan näin kylmänä, ajattelen.
                      Istumme Aamuruskossa ja nautimme mainiosta salaattiuuniperuna-annoksesta. Se on iso ja todella hyvä. – Tää kyllä hakkaa Tillikan pyttikset, sanon Tuulalle. – Joo, tullaan aina tänne. Sitä en kommentoi, sillä minusta ”tulla aina tänne” on liioittelua. Ikkunan eteen lampaannahalla vuoratulle terassituolille istuu mukinsa kanssa hattupäinen mies, jolla on aurinkolasit ja näyttävä hopeasormus joka sormessa. Yhdessä on korkea piikki. – Selvä mafioso, sanon. – Suoraan Sisiliasta. – Eikä, Tuula kieltää, - Tuo ei ole italialaista tyyliä nähnytkään. Se on paljon lähempää. – Joo, niin tietenkin. Varsin voissa paistetun oloinen. Seuraamme tarkasti miehen ja ohikulkijoiden vuorovaikutuselkeitä. Niitä ei ole. Tuula kuitenkin koittaa vaania miestä vastikään Teneriffalta ostamallaan suurentavalla peilillä. Saan siitä todistevalokuvan kehnolla kännykkäkamerallani.


Ohi kävelee tuntunoloinen mies. – Kuka tuo on? Pave Maijanen? utelen. – Eikä, se Dave Lindholm. – Ihan tosi. Mitä se täällä tekee? – Se asuu täällä. Muistelemme Daven upeimpia lauluja, kun ohitse pyyhältää Salla Simukka. – Katto, Salla juoksee Daven perässä! Ei siitä isompaa vitsiä eikä naurua heltiä. Saahan Salla juosta kenen perässä haluaa.
Nyt tarkkailemamme henkilö on tyhjännyt mukinsa, nousee ja lähtee salkkuineen kohti toria. Meillä on hauskaa kehittäessämme mafiosolle suomalaiskuvioita huumeineen, puukkoineen, pimuineen.
Äkisti saan Seinäjoki-kohtauksen. Ohi kävelevät Helena Martikkala, exkollega, ja hänen puolisonsa. Ilmehdin ja huiskutan Juhanille, mutta he näyttävät menevän menojaan. Ei, he palaavat takaisin ja tulevat tervehtimään. Vaihdamme pari kuulumista. Minusta on ihanaa nähdä heidät Tampereella, Tammelan torin kupeella. Tekisi melkein mieli nousta halaamaan. Seinäjoella näemme noin kerran vuodessa  Prismassa, jollen mene Helenan työpaikalle. – Me olemme matkoilla, Helena avaa heidän kävelyään. - Nyt pitäisi löytää hyvä ruokapaikka. Illalla on vuorossa Tampere-talossa konsertti. Hyvästelemme. Mainostamme Telakkaa. Toivotamme hauskanpitoa puolin ja toisin.
                      Koulutuspaikka on lähellä, Kyllikinkadulla. Ystävällinen Tuula kuskaa minut ihan oven eteen, josta soitan ovenvartijalle. Pia tulee pian, ja tämä Tuulan hirnuttama mumma muuttuu asialliseksi kirjavinkkariksi.
Kerhotila ei ole täynnä kuulijoita, mutta paikalla oleviensanisohjaajien ilmeet ovat odottavat, etenkin Urholla, kahdeksan kuukautta. Meidän vuorovaikutuksemme toimii loistavasti ja leveästi hymyten.
                      Pölpötän ja pölpötän, välillä juon hunajavettä ja jatkan taas kirjojeni kanssa. En muista että koskaan tällainen tauti, flunssa, blundsa, räkätauti ja yskä, olisi kaatanut minua niin petiin, että olisin perunut kirjavinkkauksen. Olen vinksahtanut kirjavinkkaukseen. Sitäkään vink-sausta ei ole vielä mikään saanut nurin, ei tauti, taivaalta satavat norsut eikä raekuuro.
                      Keskustelemme paljon. Yöstäjäläiset kertovat kirjakokemuksistaan lasten ryhmässä. Opin uuden sanan: kaksoisyleisö. Double audience.
                      Saan lahjaksi ihania Yöstäjän kortteja aimo nipun. Myös heidän antologiansa Kerran joku avasi kirjan ja se alkoi puhua siirtyy käsimatkatavarakassiin.
                      On aika lopettaa kirjavinkkausluento ja lähteä junalle. Pia käy kotonaan vaihtamassa ulkovaatteet.
                      Kävelemme jutellen asemaa kohti. Tuuli on kolea. Pilvet pitävät pikakiitokisoja taivaalla.
                      Äkkiä vastaamme pyöräilee tuttu tyyppi. Marke. Voi Pyhäiset Pihlajan Marjat! Marke. Tapasimme edelliskerran 10 vuotta sitten, suunnilleen.
Menen pyörätielle ja kättäni ojentaen huudan: - Pysähdy! Pysähdy!
                      Pia katsoo minua kummissaan. Pyöräilijä katsoo minua ihmeissään. Likellä olevat ihmiset vaikuttavat hämmentyneiltä. Vihdoin Marke tunnistaa, pysähtyy ja on ottaa askeleen Ei, ei halata, sanon. – Olen helevetin kipiä.
Marke kertoo lapslapsestaan ja minä omistani. Saman tien meidän yllemme kehittyy
musta ja äkäinen pilvi. Raekuuro alkaa äkisti. – Mene, mene, sanon Markelle, joka on ehtinyt sanoa meilooteksensa. – Kyllä mä sen muistan. Marke pyöräilee raekuuroon.
                      Juna tulee saman tien, kun saavumme laiturille. Emme halaa Pian kanssa. Toivottelemme iloisia tapaamisia ja olemme siinä tosissamme.
                      Vaunu on lähes tyhjä. Levitän takkini laukkuhyllylle kuivumaan. Samoin Sari Peltoniemen neuloman ihan oikean värisen huivin. Alan lueskella saamaani antologiaa. Sivulta 18 löydän kirjasen nimitekstin kokonaisena.
                      Kerran joku avasi kirjan ja se alkoi puhua. Tapaus oli siinä mielessä harvinainen, että kirja änkytti puhuessaan. Kirjoittaja on Adele. Ikää ei paljasteta. Lopetan lukemisen ja jään miettimään tarinaa.