Hyvää itsenäisyyspäivää 2017

Suomi-vauva

Kaukana korvessa karuun kotiin syntyy Suomi-vauva

tuiskuisena talvipäivänä 6.12.1917.

Äiti liekuttaa tähtisilmätyttöään,

sipaisee lumenhahtuvan pehmeää poskea

ja hyräilee:”Nuku, nuku, lapsukainen,

levähä levon ajalla!

Viel’ on tyven tuuvitella

satamassa suojasesa;                 Pietari Ticklén 1829

eivät huolet herättele

äitin helmasa hyväsä,

eivät viettele valehet

isän polvella ilosen.”

Suurten lumien suojassa,

turvassa tumman taivaan alla

vauva varttuu ja

kasvaa kauniiksi neidoksi.

Suomi-neito

Kurkiaurat kaartavat

heräävän maan yllä

ja huutavat iloaan: kotona Pohjolassa.

Purot solisevat punervien mäntyjen lomassa,

koivujen pikkukorvat puhkeavat heleäksi vihreäksi,

isänmaahan palanneet linnut kehräävät rytmin

ja Suomi-neito rokkaa.

Tuuli kääräisee pilvien helmat

ja kohisten kevät tulee.

Auringon otsa kirkastuu.

Pärvöttyvät hangilta pitsit,

pikkutirpuusten varpaillaan virkkaamat

ja kohisten kevät tulee.

Joka kevät olen tarkkaillut

paisuvia silmuja,

mutta koskaan en ole kuullut,

kun rävähtävät auki ja vihertävät

tämän lakeuden.

Suomi-äiti

Kesä on kypsää viljan tuoksua,

taivas kaartuu sinisenä,

ja pääskyt kujertavat poikasensa lentoon.

Sirkat soittavat timotein ja apilan

huumaamina mettisille kutsumusiikkia.

Äidin kädet täynnä maan antimia:

oma maa mansikka, peruna ja porkkana,

metsän holveissa mustikka ja puolukka.

Ukkosen rätisevä punk muuttaa

Suomi-äidin eläimeksi:

Kesällä olen eläin, eläimempi, villi.

Villi, olen tuuli villi, eteläinen.

Manaan metsät humisemaan, loihdin laineet laulamaan.

Olen tanssiva ruoho, koivun tuoksuva suortuva.

Eläimempi: vanha akka flätäjävin reisin

isken hyttystä lyttyyn hyllyvältä lihalta.

Auringon paahteessa olen eläin. Kivi.

Rauha sydämessä. Rauha kiven sydämessä.

Auringon paahteessa en kaipaa,

en kaipaa kuin maaksi rauhoittua.

Suomi-mumma

Vaikka sata vuotta painaa

Suomi-mumman harteita,

on hän nuori, nuori hän on.

Mumman keinutuoli kitisee,

ilonkyyneleet kyntävät poskien uurteita:

peräkamarista kuuluu kimakka parkaisu,

uusi Suomi-vauva on syntynyt.

Mumma katsoo lähteensinisin silmin tulevaan:

sukupolvien ketjuun, vuoden, vuosikymmenten ja –satojen kiertoon

ja luottaa sammalmetsiensä, puhtaiden järviensä,

meidän isänmaamme säilyvän rauhassa ikiaikaisen taivaan alla.

Tulee tuulien syksy

ja keltaisten kesyttömien sateiden syksy.

Harmaan taivaan alla auran jättämät

mustat raidat väkevästi tuoksuvat.

Vainioita reunustavat pihlajien punaiset urut

ja lähtevät linnut,

jotka sankkoina parvina puhelinlangoilla

matkasuunnitelmiaan, kartattomia, punovat.

Nyt keinu on rauhoittunut:

mumma on lähtenyt joutsenten matkaan.

Runosarja oli Runotuutin puheenvuoro Kuningasroolissa-näytelmässä. Kursivoidut pätkät ovat kirjastani Elämän nopia kaari.

Kivoja kirjavinkkauskokemuksia Kihniöltä - osa I

Parkanon kirjastotoimenjohtaja Paula Latvajärvi kysyi lokakuussa, ehtisinkö käydä Kihniössä alakoulussa vinkkaamassa 0-3 –luokille. Ehdinhän minä, tietenkin ja sopivat päivät löytyivät marraskuun puolivälistä.

Mikä ilo! Saan mennä pitkästä aikaa tekemään kirjavinkkausta!

Jokin alkoi kaihertaa mieltäni. Kaipaan kirjavinkkausta? Peruskirjavinkkausta, ei sanataide- tai kirjaseikkailua tai satujen luentaa ja kertomista, vaan kirjavinkkausta myös vuonna 2017.

Kaiherrus syveni, ja aloin plarata almanakkaa. T

Tämä oli ensimmäinen kerta tänä vuonna, kun sain kirjavinkkarina kutsun. Olin kyllä käynyt Oulussa Valveella puhumassa kirjavinkkauksesta, Taivalkoskella vetämässä kirjaseikkailua, juontamassa ja pari kirjaa vinkkaamassa Tampereella Yöstäjän Kirjavinkkausjuhlassa, lukenut satuja siellä ja tuolla, vieraillut useissa erilaisissa ikäihmisten kerhoissa ja kokoontumisissa, mutta kirjavinkkausta! Elämäni tärkeintä tekemistä ei ollut haluttu mihinkään. Paitsi Tanelinrannan koulun tokaluokkalaisten Kirjakaverin iltapäivään, jossa vinkkaustuokiot olivat vain vartin mittaisia.

Miksi?

Miksi minä en kelpaa enää? –kysymys kaihertaa yhä syvemmältä.

Olenko 71-vuotiaana liian vanha? En myönnä olevani vanhus, mutta ikäihminen tietenkin olen.

Olenko kirjavinkkarina kehäraakki?

Olenko ikärasismin kohde?

Ovatko kirjavinkkausmenetelmät muuttuneet ja kehittyneet niin paljon, että oma tapani on auttamatta jäänyt vanhaksi?

Ovatko kaikki opettajat niin kyllästyneitä minuun, etteivät halua enää luokkiinsa. Lapset kuitenkin ovat uusia, eivät he ole vielä voineet tympääntyä samaan pölpöttäjään.

Haluavatko kaikki aina kuulla yksinomaan kuluvan vuoden uutuuksista, eikö enää luoteta lainkaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikkoihin?

Kuuloni on hieman alentunut, se on todettu jo vuosia sitten. Mutta olen suunnilleen pärjännyt tähän asti kysymällä uudelleen oppilaalta, jonka sanoista en ole saanut selvää. 

Joskus väärinkuuloni on aiheuttanut jopa riemua luokassa. Joskus olen tehnyt sitä ihan leikilläni.

Näköni ei ole koskaan korjaantunut normaaliksi edes silmälaseilla. Silmissäni on taittovirheen lisäksi piilokarsastusta, joka joskus aiheuttaa hieman sekaannusta: katsoessani kolmannessa pulpetissa istuvaa poikaa viereisen pulsarivin tyttö vastaa. Olen ottanut kädet käyttöön ja ojennan käteni sitä oppilasta kohti, jolta odotan vastausta.

Kuka vastaa näihin kysymyksiini? En minä mitään kiiltokuvakiitoksia kaipaa, ikävöin rakastamaani työtä, missiotani. Kihniössä sain mahdollisuuden kysyä kohderyhmältä, asiantuntijoilta, miten ikäihmisen vinkkaustunti sujuu kolmannella luokalla. Teetin ensin kansikuvaäänestyksen uusista kirjoista, sitten vinkkasin äänestyksessä olleet kirjat ja myös muita kirjoja. Kolmosen oppilaat olivat matikankokeen suoritettuaan kirjoittaneet, mitä mieltä kukin oli kirjavinkkarista. En ole lukenut mielipiteitä vielä. Valitsen summissa neljä, jotka kunnian ja omantunnon kautta mitään lisäämättä ja mitään poistamatta ja mitään muuttamatta liitän tähän.

POIKA: Tykkäsin siitä koska oli minun mielestäni siinä kiinnostavia kirjoja myös hauskoja.

TYTTÖ: Hän oli mukava. Hän puhui paljon kirjoista mitä en vielä tiennyt. Hän puhui niin pitkästi, että meinasin jopa nukahtaa. Kirjavinkkari oli kyllä muuten todella mukava ja puhui mielenkiintoisista asioista. Oli kiva kun hän kertoi kirjojen kirjoittajistakin. Eli oli kivaa.

POIKA: Se oli kiva koska sai äänestää lempikirjaansa.

TYTTÖ: Kirjavinkkari oli kiva ja kirjat olivat myös. Kirjoissa on se kivointa, että ne olivat huumorintajuisia.

Kirjakapsäkki Seinäjoen kirjastossa

Seinäjoen kaupunginkirjasto, Pohjanmaan Kirjailijat ja Etelä-Pohjanmaan kesäyliopisto järjestivät Kirjakapsäkin 10.9. Seinäjoen kirjastossa. Ohjelmassa olivat Kirja vieköön –spesiaali, PoKin Open mic sekä koko ajan avoinna olevat Kirjabasaari ja Kirjavaihtari.

Kirja vieköön – osuudessa saimme kuulla seitsemää kirjailijaa. Hannele Puhtimäki haastatteli runoilijoita Anne Syrjälää, Teija Ahtiaista ja Anita Malkamäkeä. Haastateltavat runonaiset ovat hyvin erilaisiaa, silti moni asia myös yhdistää heidän kirjoittamistaan. Jokaiselta on hiljan ilmestynyt runokirja: Annelta Sydänpuu (Sananjuuri) ja Anitalta Unelmien risteyksessä (Sananjuuri), jotka ovat esikoisteoksia, ja Teijalta toinen runokirja, Heijastuksia (Sananjuuri).

Runo lähtee liikkeelle usein sanasta, myös tunnelmista, mielikuvista, ja se voi kypsyä kävellessä: ”Mitä pidempi lenkki, sen parempi!” kertoo Anne Syrjälä, joka kokee olevansa ”veistäjä, ei runon lihottaja”. Allekirjoitan tämän: pitkillä lenkeillä turhat sanat taatusti karisevat. Annesta runolle ryhtyminen, aloittaminen on usein vaikeaa, mutta sitten lähtee kirjoittaminen: omien ajatusten siivilöiminen ja selkiyttäminen.

Teija Ahtiaisen runoissa toistuvat ikuisuus, valo, toivo, ja hän ilmaiseen mielentiloja luonnon kautta. Teija kokee, että sanoilla voi vaikuttaa ja lohduttaa. Suuria elämyksiä ovat olleet

esiintymiset kirkossa, jossa hän on kokenut saavansa parhaan palautteen ja ymmärtänyt vuorovaikutuksen suuren merkityksen. ”Kirjoitan, siis olen” on Teijan motto, ja pahin uhka kirjoittamiselle on ajan vähyys.

Anita Malkamäki on koonnut seinäjokiaiheisen runokokoelman. Osa runoista on syntynyt nuoruudessa, suurin osa kuitenkin viime aikoina. Anitaa ei vaivaa enää niin ankara aikapula nyt, kun hän on päässyt eläkkeelle: hän nauttii heittäytymisestä omaan kirjoittamiseen. Runojen kirjoittaminen on opettanut Anitalle havainnoimista ja tarkkailemista.

Hannele Puhtimäki kysyy myös haastateltavien lempirunoilijoita. Teija ihailee Arto Juurakkoa, Maire Loppia ja Tommy Tabermannia, Anne Mirkka Rekolaa ja Anita Saima Harmajaa.

Mervi Heikkilän haastateltavina ovat nuortenkirjailijat Päivi Artikainen ja Kristiina Mäkimattila.

Äikänope Päivi Artikaisen esikoiskirjan, Adiós!-nuortenromaanin idea syntyi muutama vuosi sitten vappukävelyllä. Itsestään selvästi tyttöpäähenkilöksi istui Valpuri Laakso, joka ei aluksi ole innostunut kokonaisesta lukuvuodesta Fuengirolassa. Tunteet kuitenkin tasaantuvat ajan kanssa. Kirjan kieli mietitytti kirjailijaa paljon, se on osin nokkelaa nykykieltä, mutta vaati myös harkintaa, että kirja ei vanhenisi samassa tahdissa kuin kieli muuttuu. Kirjan ilmestyminen jännitti Päiviä kauheasti, mutta jännitys muuttui huikeaksi iloksi. Sitä on lisännyt myös kirjailijan saama hyvä palaute.

 

Kuvittaja, kirjailija ja monitoiminainen Kristiina Mäkimattilalta ilmestyy kohtapuoliin saturomaani Olonkolo (Marketiimi). Lyydia Moukun suuren seikkailun alku löytyi unesta. Lyydia-rouva kuuluu jäpinkäisiin, Rouskunperän jääräpäiseen sukuun. Nyt hänen on jätettävä tuttu ja turvallinen koto ja lähdettävä jännittävälle ja tapahtumaiselle matkalle pelastamaan Gerhard Moukkua. Vaikka Kristiina on kuvittanut monia kirjoja, esimerkiksi Marjukka Niemen kirjoittamia Villami-kirjoja, hän kuvittaa ja maalaa tätä saturomaaniaan sanoin, ”erityisupein, keksityin uudissanoin” luonnehtii haastattelija Mervi Heikkilä.

  

Kirjastoalan opiskelija Joona Viljanen on saanut haastateltavakseen Henry Ahon ja Juhani Kellosalon, kaksi äärimmäisen erilaista kirjailijaa: Henry on pursuava ja runsassanainen, kun taas Juhanin ilmaisu on runoilijalle ominaisesti tiivistä ja välillä niukkaa. Tuottelias Henry on kirjoittanut lastenkirjoja, nuortenromaaneja, novelleja, dekkareita, eikä kauhukaan ole hänelle vieras genre. Kirjoittaminen merkitsee Henrylle toisiin maailmoihin pääsemistä. Hyvä esimerkki on romaani Ukko ja hyrrä (Reuna), joka kuvaa jo sata täyttäneen ukon ja Hyrrä-kissan päivää, jolloin ei tapahdu mitään. Paksussa teoksessa (460 s) hiljanen Viljanen kertoo kissalleen elämänsä kulusta: kolhuista, kommelluksista, mutkista ja matkoista. Yleisön joukosta nousee naishenkilö kiittämään Henryä Ukon ja hyrrän synnyttämästä lukuelämyksestä: ”Minä niin tykkäsin”, kiittää nainen.  ”Paras palaute”, myhäilee kirjailija.

Juhanin tuotantoon kuuluu runoja, romaaneja, esseitä ja kolumneja. Hän sanoo kirjoittamisen olevan ajatusten hahmottamista ja tulkitsemista. Aiheita kumpuaa musiikista ja luonnosta. Entisen rokkipojan runokokoelmassa voi olla monen tyylisiä runoja, jotka yhdessä muodostavat kokonaisuuden sinfonian tapaan. Viime vuonna ilmestynyt Kaksi miljoonaa (Länsirannikko) muodostaa löyhän trilogian aikaisemmin julkaistujen proosateosten Hanneksen evankeliumi ja Kymmenen kanssa. Juhani mielii kirjoittaa vielä runoja, mutta pohtii samalla, mistä niille löytyy kustantaja.

Kirja vieköön –osuuden jälkeen on vuorossa PoKin Open mic. Siellä piipahtavat teksteineen Eero Peltoniemi, Anita Malkamäki, Jussi Matilainen, Heli Kataja, Anna Hiipakka ja Sanna-Leena Knuuttila kertomassa selkokielisestä historiallisesta kirjastaan. Koko Kirjakapsäkin ajan esillä olivat pohjalaiset kustantamot: Haamu kustannus, Sananjuuri, Heleena Lönnrothin Zuppa di Porri ja Valmiixi.

Pohjanmaan kirjailijat kokeilivat parina vuonna Kirjamessujen herättelemistä Seinäjoella muiden messujen kylkiäisinä, mutta kokeilu ei ottanut tuulta alleen saati syttynyt liekkeihin. Tänä vuonna myöskään Vaasassa ei kirjamessuja ollut.

Ehkä onkin tärkeämpää järjestää Kirjakapsäkin luonteisia pieniä, kodikkaita kirjallisia tapahtumia, jossa tuodaan esille lähikirjailijoita ja kustantamoita. Tällaisten minimessujen luulisi houkuttavan kirjallisuuden ystäviä kuulolle ja ehkä jopa keskustelemaan kirjoista. 

Ajatus osallistumisesta Hesan kirjamessuille ahdistaa, eikä taida Turussa sen väljempää olla. Jotkut osaavat perehtyä messuohjelmaan ja laatia itselleen oivallisen suunnistuksen saadakseen messuista kaiken irti, ja heitä onnittelen. Itsellä ei kärsivällisyys riitä.

Ymmärrän toki hyvin, että kirjamessut ovat niin kustantajille kuin kirjailijoille tärkeää markkinointia, ja niinpä toivotan hyvää myyntiä kaikille lähikustantamoille, jotka Turkuun ja Helsinkiin matkaava messuilemaan.

Reaa muistaen

.              

pidän puista todemmin
kuin ihmisistä                                             

kuin ihmisistä

ne eivät kiellä taipuvansa tuulessa

eivät väitä olevansa vapaita

niillä ei ole luuloja

tosin niillä ei ole illuusioitakaan

kirjoittaa kirjastontoimenjohtaja, runoilija, laulaja ja äiti Rea Tiirola-Tyni kokoelmassaan Silti kirkas, joka voitti valtakunnallisen Runo-Kaarina –kilpailun esikoisrunoilijoille vuonna 2010.

Rea tuntui ystävältä ensi kohtaamisesta lähtien. Tapasimme Taivalkoskella Päätalo-instituutin ja kirjaston järjestämällä lasten Kirjaseikkailuleirillä. Rea opetti leiriläisille tabletin käyttöä, kertoi runoista ja ohjasi kirjoittamaan niitä.

Minulle Realla oli väkevä opetus: ”Leuka rintaan ja kohti uusia nöyryytyksiä.” Laittamattoman optimistinen elämäntapaohje!

Viime kesänä lähdimme jo toisen kerran Suvirunomaratonille lasten leirin jälkeen. Realla oli huivi päässä: hän oli toipumassa vakavasta sairaudesta. Mutta suvinen päivä runojen ystävien kanssa oli ihana  Hotelli Herkkoon kesälavalla. Kysyin Realta talvella, onko tänä kesänä ohjelmassa jälleen Suvirunomaraton. Hän vastasi, ettei uskalla luvata mitään. Syöpä oli uusiutunut.

Mesetimme kuulumisia, jotka Rean kohdalla vähitellen lyhenivät, heikkenivät ja lopulta tuli viesti: ”Lääkäreillä ei ole enää mitään keinoja. Olen kotona kipupumpun kanssa.” Pian sen jälkeen hänen FB-seinällään oli Psalmi 23, josta ymmärsin hänen hyvästelevän kaverinsa.

Rea Tiirola-Tyni oli Taivalkoskella monessa mukana, ja ihmiset jäivät kaipaamaan hyvästelyhetkeä, sillä hautajaisissa olivat vain lähiomaiset. Joku oli ehdottanut, että kirjastossa järjestettäisiin muistotilaisuus. Ja kirjaston ihanat tytöt ryhtyivät puuhaamaan Kirjan, ruusun ja Rean päivää rakkaan esimiehensä muistoksi.

Lähden Taivalkoskelle, ajattelin. En uskalla lähteä, epäröin. Olin itse melko kehnossa kunnossa, mutta pakko minun on, mietin. Ei, eivät voimani riitä. 500 kilometriä suuntaansa, ei tule mitään. Jatkuvaa soutamista ja huopaamista. Kunnes Rean isosisko kysyi FB:ssa, onko kukaan menossa Haapavedeltä Ouluun, jotta hän pääsisi Taivalkoskelle. Tämä herätti minut päättämään. Viestin Railille, että olen menossa, haen hänet Haapavedeltä ja vien perille asti.

Matka oli nopea. Puhuimme paljon, Reasta, runoista, surusta, masennuksesta, Raili toimi myös lintubongarina ja ilmoitti aina joutsenjoukoista, kurkiparvista ja muista muuttolinnuista.

Kirjasto oli tupaten täynnä Rean ystäviä, sukulaisia, tuttavia. Ohjelma oli monipuolinen: musiikkia, muistojen jakamista, laulua yksin ja yhdessä, runoja ja kirjaston Salmen ja Tarjan koskettava muistokirjoitus, joka julkaistiin myöhemmin Koillissanomissa.

Taivalkosken Kirjan, ruusun ja Rean päivä vuonna 2017 ei ollut pönötystilaisuus, vaan lämmin, Rean näköinen jäähyväisjuhla. Rohkenin käyttää puheenvuoron, kertoa vähän ystävyydestämme, jota emme koskaan ystävyydeksi sanoittaneet, emmekä luokitelleet, jätimme sen tuntemisen ja runojen tasolle. Ystävyyden määrittämisen sijaan luin Niina Hakalahden Enkelit, joka minusta on syvän ystävyyden kuva.

On ihmisiä,

joiden lähellä sauna alkaa lämmetä itsestään,

jurot hohtimet ja jakoavaimet puhkeavat

salaiseen kukkaan.

Nämä ihmiset

suostuvat hiljaisiksi varaosiksi,

paikkaavat polkupyörän puhjenneen kumin

tai hankalan olon.

He ojentavat itkevälle sadetakin.

He ovat taustalla äärettömän läsnä.

Heidän avullaan muodostuu rinki,

jossa valo vierii kasvoilta kasvoille.

Heidän käsiinsä voi unohtaa itsensä,

nähdä rauhallisesti.

”Rea oli enkeli, kuin tämä runo olisi hänestä kirjoitettu”, sanoi hänen veljensä Kari Tiirola, joka kuvaili ja analysoi leppoisan hauskasti Rean runon omasta piipahtamisestaan Rean kotona. Runo on kirjasta Silti kirkas.

eilettäin velimies tuli käymään.    
puhuttiin suvun asioita.
kiipesin puuhun katsomaan.
metsä oli valoisa

mutta outo

ja kasvit olivat tuntemattomia.

sitten velimies sanoi:

pitää mennä illaksi

emännän viereen.ois.
ja lähti pois.

Yhdessä viestissään viime syksynä Rea kertoi levittäneensä uudet runonsa potilashuoneen lattialle ja miettivänsä niiden järjestystä tulevaan kokoelmaan. Nyt me toivomme ja odotamme, että nämä runot ilmaantuisivat jostain. Realla oli ja on yhä runoillaan paljon annettavaa.

Eläväksi kirjoitettua historiaa

Koulussa muinoin en piitannut historiasta. En kokenut että ulkoa opeteltavat ja mieleen painettavat vuosiluvut, hallitsijalistat ja kronologiset taistelut koskettivat mitenkään minua. En siitä huolimatta, että päivittäin kuljin Ilmajoella Ilkan patsaan ohi ja asuin Koskenkorvalla Santavuoren lähimailla. Sukujuureni ovat Alajärveltä ja Lapualta: Ketoolan Paksun ja Nelimarkan sukukirjoista löydän itseni.

Sota oli jotain kamalaa, joka oli ollut ja aiheutti yhä lapsuudessa neli- ja viisikymmenlukujen vaihteessa puutetta ja köyhyyttä. Se vaikutti edelleen myös ihmisissä: enollani oli pelottava tekojalka ja isääni ruumiiden kuskaaminen rintamalla oli jättänyt syvät jäljet, eikä hän koskaan puhunut sodasta. Hän kuoli sydäninfarktiin lääkärin tutkimuspöydälle 43-vuotiaana.

Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan luin 14-vuotiaana. Se oli jännittävää luettavaa siinä kuin myöhemmin Niilo Lauttamuksen, Esa Anttalan ja muiden sotakirjat. Ahmin niitä nuortenromaanien, Anni Polvan ja Netta Muskettin rinnalla, eivätkä ne kummoista vaikutusta tehneet.

Kunnes nyt jokin vuosi sitten luin monipuolisen kirjailijan, Anneli Kannon Veriruusut (Gummerus), jossa eletään Tampereella Sisällissodan aikaa. Ei vain miehet vaan myös monet naiset tahtovat aseisiin, housukaartiin, taistelemaan työväenliikkeen vallankumouksen ja punaisen Tampereen puolesta.

Tänä vuonna ilmestynyt Lahtarit (Gummerus) kuvaa samaa sotaa, Vapaussotaa, valkoisten näkökulmasta. Useimmat Lahtarien henkilöistä ovat lähtöisin Ilmajoelta, jossa kirjailijan isoisä asui. Aleksanterin kirkon portailla otetussa valokuvassa isoisä suojeluskuntalaisten joukossa sai Anneli Kannon pohtimaan ilmajokisten poikien kokemaa Vapaussodassa ja kirjoittamaan siitä.

En enää osaa erottaa Veriruusuja ja Lahtareita, ne tapahtuvat yhtä aikaa, ne tulevat vastakkain, ne tuovat sodan ihan liki (iholle, joku voisi sanoa). Molemmat kirjat kuvaavat erilaisia ihmisiä samaa sotaa käymässä, tämä on ihmisten sotaa, vaikka niin punikit kuin lahtarit kokivat toisensa vihollisiksi. On helpompaa ampua kohti vihollista kuin samaa kansaa olevaa ihmistä.

Monet kummankin kirjan henkilöistä tulevat hyvin läheisiksi, ja heidän kanssaan kulkeminen ottaa hirveän kipeää, lujille, eikä silti voi jättää lukemista kesken. Oli luettava yötä myöten, kunnes silmät joko lupsuivat kiinni tai olivat itkusta sumeat. Lahtareita lukiessa rääkkäsin Annelia ilmoittaen mesessä tämän tästä: - Olen sivulla 221 ja kollotan ääneen.  Anneli vastasi aina jotain lohduttavaa.

Kirjailija Anneli Kanto on perinpohjainen työssään. Hän on tutkinut lähdekirjallisuutta, arkistoja, kirjeitä, lehtiä ja karttoja, joista Suomenmaan kartta (Lindeman, Berndt, 1991) on Lahtareitten esilehdillä. Lahtareissa on myös sodan kulkua kuvaavia reittejä helpottamaan lukijaa sodan kulun hahmottamisessa.

Sotahistoria Anneli Kannon kuvaamana on ihmisten, yksilöiden inhimillistä historiaa, ja se vaikuttaa syvemmin kuin silkka sotiminen. Kirjaa miettiessäni ja siitä tädilleni kertoessa sain kuulla että myös minun pappani Alajärveltä oli ollut mukana Vapaussodassa suojeluskuntalaisena.

Kun kokemuksia kuvataan erilaisten ihmisten näkemänä, kokonaisuus rikastuu ja kasvaa valtavasti. Ja kun nämä ihmiset muuttuvat, murtuvat, kasvavat, vakuuttuvat asiansa oikeutuksesta, kuolevat, katuvat, ymmärtävät sodan hulluuden, ei voi olla tuntematta syvää myötätuntoa heitä kohtaan, olivat he sitten punaisia tai valkoisia. Niin punaisessa housukaartissa kuin valkoisten puolella oli tyyppejä, joiden kohtalo erityisesti liikutti. Niin moni kirjojen henkilöistä ajatteli jo rintamalla taistelujen melskeessä, niitten kaameissa ja kuvottavissa jäljissä, että päästäpä kotiin, loppuisi jo tämä sota ja kunpa ei enää koskaan tulisi sotaa.

Kaiken lisäksi Anneli Kanto kirjoittaa kaunista, eloisaa ja rikasta Suomen kieltä. Hän vaikuttaa olevan murremonitaituri, sillä eri puolilta Etelä-Pohjanmaata olevat pojat puhuvat eri tavoin siinä kuin stadilaiset, hämäläiset ja ruotsalaiset. Kirjailija ei kaihda täysin huumoriakaan.

”Miksi kukaan ei ole kertonut minulle Anneli Kannosta!” 
kertoi eräs ystäväni ulkomailla työskentelevän
ystävänsä valittaneen Pyövälin lukemisen jälkeen.

Nyt hän tietää kuka Anneli Kanto on. Ja sen tietävät myös lukuisat muuta kirjallisuuden ystävät ympäri Suomen.

Seinäjoen kirjaston Jaaksi-salissa oli satakunta kuulijaa Annelin vierailun aikana. Salissa istui monenikäistä väkeä paitsi Seinäjoelta myös Ilmajoelta ja muista lähikunnista. Kirjailijan esityksen jälkeen tehtiin runsaasti kysymyksiä, ja moni halusi keskustella hänen kanssaan. Miten pitkään olisi tilaisuus venynytkään, jollei kirjaston hälytyskoneisto olisi hälyttänyt väkeä ulos.

P.S. Tappelin kameran, kuvansiirto-ohjelman, Annelin lähettämän valokuvan, Veriruusujen ja Lahtarien kansikuvien blogiin siirtämisen kanssa valahetelmatta 5 tuntia kahtena päivänä, ja tuloksena on himmeä aavistus Lahtarien kansiliepeen kuvasta. Menen lisäkoulutukseen.

Kissalesken mielenmuutos

Hän herää taas itkien. Ottopoika on hiipinyt viereen ja nuolee naamaa. Pikkukissa on jossain. Hän on surullinen, itkutäysi ja hämmentynyt. Unissa oli kertautunut viime päivien tapahtumia: ryhmän tekeillä olevan runorykelmän harjoituksia, maitokannun etsimistä yhden runon emännälle lapsuuskodin kuivauskaapin ylähyllyltä ja seuraavana päivänä peltisen maitotoopin löytyminen naapurin Tuulan kasvihuoneesta, a-kirjaimen katoaminen puhelimen kirjaimistosta, matkojen suunnittelua, karttojen tutkimista ja paljon muita häivähdyksiä, jotka unissa tulevat, menevät, jättävät varjoisan tai valoisan jäljen, mutta eivät muistikuvaa.

Viikon ajan joka yö puoliso 46 vuotta, joka teki hänestä Kissalesken, on ollut mukana unissa. Ei enää painajaisissa vaan arkisessa elossa. Muutamana yönä hän valvoi pitkään itkien ja miettien, miksi mies ei jätä häntä rauhaan. Kissojen takia?

Nyt ei itkusta ole tulla loppua. Siihen on sekoittunut ikävää, surua, kiukkua, väsymystä ja ahdistusta tulevasta. Miten hän pystyy ja jaksaa tyhjätä talon, löytää sopivankokoisen kodin itselle, kirjoille ja kissoille? Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään kissaihmiseksi, mutta enää hän ei silti kissoista halua luopua.

Kissat olivat miehen halusta tai tahdosta haettu löytöeläinkodeista. Ensin Ottopoika Nadjan leikkikaveriksi. Samana päivänä kun Nadja kuoli, mies halusi hakea uuden kissan. Hän oli netistä löytänyt aivan Ottopojan näköisen mustavalkean, siron tyttökissan. Tyttökissa oli pieni. Mies nimesi kissan Lyydiaksi, mutta hän ei oppinut sitä nimeä käyttämään: hänelle arka ja pakoileva reppana oli Pikkukissa.

Pikkukissa säpsi häntä aina. Hän suhtautui siihen, kuten kaikkiin kissoihin, välttämättöminä elämän tuojina heidän hiljaiseen kotiinsa. Hän ei enää valittanut kissainvessojen siivousta, ei edes Ottopojan alituisia oksennuksia matoille. Hän vei matot tyynesti roskiin ja ajatteli: elellään nyt niin kuin Keski-Euroopassa, ilman mattoja. Onneksi mies sentään hankki kissojen ruuat, ruokki ne ja haki joskus hiekkasäkin, kun hän muisti kertoa, että hiekka on lopussa.

Mies kuvaili usein aamukahvilla, miten Ottopoika ja Lyydia olivat istuneet hänen sylissään tuntikausia, yhdessä ja erikseen ja kuunnelleet hänen kanssaan musiikkia. Siihen ei paljon ollut sanomista, hän ei välittänyt sylikissoista. Kahvin juotuaan hän meni taas siivoamaan hiekkalaatikoita.

Sitten mies lähti ja jätti hänet Kissaleskeksi.

Kissat kaipaavat isäntäänsä. Näkee selvästi, miten ymmällä he ovat, miten he etsivät ja odottavat. Vähitellen kissat tottuvat. Hän yrittää mennä lähemmäksi ja silittää, olla hyvä ja vähän korvata miehen hellyyttä, jota paitsi kissat nyt ovat. Mutta muuttuisiko hän milloinkaan oikeaksi kissaihmiseksi, hän pohti.

Ottopoika tulee luo rohkeasti, Pikkukissa kulkee vinosti liki, koko ajan valmiina säntäämään pakoon. Vähän ajan kuluttua pikkuinen tulee iltaisin hänen kylkensä päälle, ravaa kainalosta nilkkoihin ja taas takaisin, antautuu toisinaan rapsutettavaksi ja alkaa kehrätä. Kun puoli vuotta miehen kuolemasta oli mennyt, Pikkukissa hyppäsi kyljeltä hänen vatsaansa vasten ja käpertyi siihen pehmeänä ja lämpimänä.

Kissalesken hyvä ystävä kaukana oli kuollut. Ystävän siunaushetkellä hän sytyttää kynttilän, ajattelee ystäväänsä, eikä voi itkulleen mitään. Ottopoika tarkkailee häntä ikkunalaudalta. Pikkukissa lähestyy varovasti, nostaa tassunsa hänen reidelleen, tulee syliin, nousee takajaloilleen etutassut rintaa vasten ja nuuskuttaa pienellä kuonollaan hänen märkää poskeaan, livauttaa viileän kielensä poskelle ja nuolaisee. Nuolaisee monta kertaa hellän viestinsä: - Ei sinun pidä ystävääsi surra, hän on päässyt

vihreille niityille, vetten ääreen, siellä hän saa levätä.

Niittyvillan koulun Omakerhot

Seinäjoella Eskoon palvelukeskuksen alueella toimii yksi kaupungin kouluista. Niittyvillan koulu on erityiskoulu, jossa käy monivammaisia ja muita vaativan erityistyön oppilaita.

Lastenkulttuurikeskus Louhimo tarjosi kaupungin kouluille erilaisia Omakerhoja, ja Niittyvillaan haluttiin sanataiteeseen ja musiikkiin painottuva kerho. Valittu ohjaaja sai kokopäivätyön muualta, ja minulta kysyttiin ottaisinko vetääkseni Niittyvillan Omakerhot. Otin, mutta ilman musiikkia.

Tässä tapauksessa onni kaksinkertaistui: vakityön saaneen ohjaajan sijaan sain kaksi tuntia kerhonpitoa joka keskiviikko, ja yksinäinen, synkkä Kissalesken syksyni valaistui onnellisesti. Eskoo on tuttu paikka: olen asunut kauan sitten Eskoon keskuslaitoksen alueella 16 vuotta, ja kehitysvammaiset tulivat tutuiksi sinä aikana.

Niittyvillan koulussa on neljä luokkaa, neljä opettajaa sekä lukuisia muita aikuisia opettamassa, ohjaamassa ja pitämässä huolta kaiken sujuvuudesta. Yläkoulun ope Sinikka Hilmola-Rytioja toimii koulun johtajana.   

 Helppoja, kosketeltavia ja isokuvaisia kirjoja

Ihan aluksi minulla oli vaikeuksia löytää sopivia kirjoja. Alakoulun Omakerho kaipasi kosketuskirjoja tai kirjoja, joissa on mukana eläinten ääniä,ja kuvakirjoissa on syytä olla isot ja selkeät kuvat. Kaikki oppilaat eivät puhu, muutama kuulee huonosti, joku näkee huonosti ja monilla on vaikeuksia ilmaista itseään. Apuna käytetään ”kommunikaatiosanakirjoja” tai erilaisia kortteja, joilla voi viestiä, pitääkö jostain vai ei. Lähes joka kerta menen sisäisesti vapisten alaluokkaan: onnistunko vuorovaikutuksessa, saanko lapsia mukaan, saavatko he mitään irti tarinoistani tai runoistani.

Laura Latvalan Pikku Marjan eläinkirja vaikutti tutulta monen lapsen ilmeistä päätellen. 

Opettaja Kirsi Kunnarin kanssa luimme yhdessä Kirsi Kunnaksen Tapahtui Tiitiäisen maassa –kirjaa, kun meillä molemmilla oli sama kirja: toinen näytti kuvia, toinen luki. Samalla tavalla esittelimme runomittaisia Ennen näkymättömiä eläimiä, joista Ulf Stark oli kirjoittanut ja jotka Linda Bondestam oli kuvittanut.

Mahtava ilon hetki koitti, kun yksi tähän asti vaienneista pojista aloitti loruamisen omalla tavallaan. Olin juuri lukenut Jukka Itkosen maanmainiota Villin lännen murmelia. Itkosen rytmikkäät runot ja lorut vaativat taputusrytmitystä ja tarttuvat mieleen helposti.

Marja-Leena Tiaisen Poika joka katosi puree

Yläkoululaisten ryhmässä on vain 3-5 oppilasta. Vanhin pojista on rippikoulussa. Keskittyminen kirjaan ja paikallaan pysyminen ei ole näille kavereille ihan helppoa. Joskus ehdotan että koko joukko käy maate patjoille, otan meirän murtehelle kiriootetun tarinan, ja yleensä se kuunnellaan aika tarkoin (jos kaveri vieressä ei kuorsaa liian lujaa).  Lyhyet, hulluttelujutut kiinnostavat, eivätkä kuvat ole lainkaan huono asia.

Jukka Laajarinteen Ruualla ei saa leikkiä- ja Andrus Kivirähkin Koiranne alkaa kohta kukkia -kirjojen lyhyet kertomukset kuunneltiin jokseenkin keskittyneesti.

Sitten löytyi se ehdoton ykkönen: äikänopettajain vuosipäivillä pysähdyin BTJ-Finlandin Avain-kirjojen eteen, Marja-Leena Tiaisen Poika joka katosi osui silmiini, ja sain sen ihan meidän koulua varten. Neljällä kokoontumiskerralla luin tämän selkokielisen version ääneen, ja vierestä poikien reaktioita seurannut ohjaaja J-P Peltola kertoi, että ei ikinä ennen ole mitään kirjaa kuunneltu yhtä tarkasti.

Seiskaluokkalaisesta kirja oli tosi pelottava. Rippikouluikäisestä kirja oli kiva, mutta myös surullinen pojan katoamisen tähden.Viidesluokkalainen vierailija tykkäsi kirjan jännityksestä ja teki malttamattomana välikysymyksiä ja –huomautuksia tämän tästä. Kasiluokkalaisen mielestä kirja oli hyvä. Myös paikalle olleet aikuiset kuuntelivat eläytyen 17- vuotiaan Hannan elämään pikkuveljen kadottua. – Lue vielä, lue vielä, kuulin joka kerta lopettaessani, mutta halusin pitkittää yhteistä kokemustamme Mikon perheen tunnelmista ja tunteista pojan kadottua. Surullisuudesta huolimatta kirjan loppu laukaisi jännityksen ja huolen.

Oli vaikea löytää uutta jatkokirjaa. Kallasin kirjahyllyjä kotona ja löysin Märta Tikkasen Mä olen kovis –kirjan. Kyllä sitäkin kuunneltiin, mutta ei ehkä yhtä lujasti eläytyen kuin Marja-Leena Tiaisen kirjaa. Olisiko aika päivittää markka-aikainen selkokirja euroaikaan?

Kirjoitimme yhdessä

Lähes joka kerhossa kirjoitimme myös yhdessä niin, että jokainen vuorollaan jatkoi juttua. Joulun alla teimme tarinan Tonttu.

Olipa kerran tonttu, jolla oli tonttulakki päässä. Hän ihmetteli, minne kilikello oli joutunut. Tonttu huomasi hangessa vihjeitä, pieniä kengänjälkiä ja kummallisia kuplia. Siellä oli myös poro. Poro söi jäkälää ja ihmetteli suurta kuplaa. Suureksi ihmetyksekseen se huomasi kuplien tulevan omasta suustaan. Tonttu oli vahingossa juonut saippuavettä. Kuplat jylläsivät poron vatsassa niin, että se nousi ilmaan. Se huomasi kilisevänsä. Kilikellot soittivat sen vatsassa joulumusiikkia.

Tietokone on tontun kotona. Tonttu leikkii tietokoneella, joka menee rikki ja tontulle tulee paha mieli. Oi joi! Oi joi! Lääkäritonttu soitetaan paikalle. Hän tuo tontulle uuden kilikellon.

Jouluporo leijailee edelleen ilmassa ja katselee revontulia.

Nuoruus viiltää kipeästi

Viiltävä nuoruus on kauhavalaislähtöisen Anneli Hautalan (o.s. Rintala), lukioaikaisen luokkatoverini kirjoittama artikkelikokoelma nuoruuden kipeistä tunteista ja kokemuksista. Anneli Hautala on koulutukseltaan psykologi ja psykoanalyytikko.

Hän on työskennellyt vuosikymmeniä psykoterapeuttina ja kirjoittanut runsaasti artikkeleita, pitänyt esitelmiä, toiminut kouluttajana ja työnohjaajana. Näiden pohjalta on syntynyt kirja Villtävä nuoruus.

Vaikka kirja nimensä mukaan käsittelee pääosin nuoruuden rankkoja kokemuksia, kipeitä oireita ja psyyken sairauksia, lähtee kirjoittaja liikkeelle vauvaiästä kuvatessaan ihmisen ensimmäisiä minuuden tuntemuksia, jatkaa läpi nuoruuden aina ensimmäiseen rakastumiseen asti.

Anoreksia ja bulimia, traumakokemukset, viiltely, tatuoinnit, aggressiivisuus, väkivalta ja  sadomasokismi ovat artikkeleiden aiheina, mutta eivät vain pelkkinä kuvauksina, vaan Anneli Hautala esittelee myös psykoterapian mahdollisuuksia näiden psyyken vakavien oireiden ja sairauksien hoitona.

Psykoterapeutin työ ei ole helppoa. Hänen on oltava hyvin läsnä esimerkiksi syömishäiriöisen nuoren kanssa työskennellessään. ”Hänen on työstettävä omaa kuolemanpelkoaan ja uskallettava ottaa hoitosuhteeseen ihminen, joka näyttää olevan lähellä kuolemaa ellei häntä pystytä auttamaan. Terapeutti saattaa kokea tilanteen ylivoimaisen vaativana ja haluaa luovuttaa. Hän ajattelee: ”Tälle en voi mitään! Kuitenkin on hyvä muistaa psykoanalyytikko Mikael Enckellin (2015) tulkinta tällaisesta tilanteesta, että se on positiivisen kehityksen ensimmäinen askel. Alkutilanteessa terapeutti on usein yhtä eksyksissä kuin nuorikin ja terapeutin on se hyvä tunnistaa. Tunnusteleva, tutkiva ja kiinnostunut asenne haastaa myös apua tarvitsevaa nuorta yhteistyöhön. Valmiiksi pureskeltujen ideoiden esittäminen on nuorelle ruokaakin pahempaa ”myrkkyä”.

Anneli Hautala pohtii myös netin vaaroja – olemmeko virtuaalisesti vapaita vai vankilassa. Hän tukee Atte Oksasen ja Sari Näreen tutkimuksiin kännykän käytöstä. Kännykän kanssa eläminen on virtuaalinen tila. Käyttäjä on virtuaalisesti läsnä, oli hän fyysisesti miten etäällä tahansa. Virtuaalisuudessa läsnäolo ja poissaolo sekoittuvat.

Atte Oksanen on todennut: ”Virtuaalisuus ei estä luovuutta, mutta se voi muuttua mielen sisäiseksi vankilaksi, jos ihminen menettää otteensa todellisuuteen ja katoaa pelkkien mahdollisuuksien prosessiavaruuteen. Kun tavara tai pelit inhimillistetään ja inhimilliset ihmiset tavaroidaan, rajat ihmisten ja koneiden välillä hämärtyvät.

”En noista aiheista jaksaisi kirjoittaa, jos en koko ajan myös kirjoittaisi ja pohtisi omaa nuoruuttani,” Anneli sanoo meilissään.

Olin lokakuussa seiskakymppissynttärimatkalla runsaan viikon Milanon liepeillä Cernusco sul Navigliossa. Ainoa matkalukemiseni oli Anneli Hautalan Viiltävä nuoruus. Luin kirjaa hiljaksiin, palasin kauas nuoruuteen, runsaan 50 vuoden päähän, ja elin omia kipeitä nuoruudenkokemuksiani uudelleen. Itkin paljon, sillä löysin itsestäni monia Viiltävän nuoruuden kuvaamia oireita. Olen pelännyt kirjoittaa näistä tunteista. Nyt selailin kirjaa uudelleen ja koin, että kirjaa voi lukea myös omaksi terapiakseen: saa tukea itsen ymmärtämiseen ja hyväksymiseen.

Suosittelen kirjaa luettavaksi kolmelle ihmisryhmälle: tietenkin nuorten kanssa työskenteleville psykoterapeuteille ja psykologeille, vanhemmille ja kaikille nuorten parissa työskenteleville sekä heille, jotka ovat kokeneet nuoruutensa raskaaksi ja ehkä juuttuneet selvittämättömiin tunteisiin.

Tavallisena lukijana kaipasin pientä sanastoa kirjan loppuun. Vaikka olen aikoinaan Tähkäni (Psykoterapian perusteet) lukenut, vastaan tuli silti monia alan sanoja, jotka olisivat kaivanneet selittämistä.