tiistai 5. joulukuuta 2017

Hyvää itsenäisyyspäivää 2017

Suomi-vauva
Kaukana korvessa karuun kotiin syntyy Suomi-vauva
tuiskuisena talvipäivänä 6.12.1917.
Äiti liekuttaa tähtisilmätyttöään,
sipaisee lumenhahtuvan pehmeää poskea
ja hyräilee:”Nuku, nuku, lapsukainen,
levähä levon ajalla!
Viel’ on tyven tuuvitella
satamassa suojasesa;                 Pietari Ticklén 1829
eivät huolet herättele
äitin helmasa hyväsä,
eivät viettele valehet
isän polvella ilosen.”
Suurten lumien suojassa,
turvassa tumman taivaan alla
vauva varttuu ja
kasvaa kauniiksi neidoksi.

Suomi-neito
Kurkiaurat kaartavat
heräävän maan yllä
ja huutavat iloaan: kotona Pohjolassa.
Purot solisevat punervien mäntyjen lomassa,
koivujen pikkukorvat puhkeavat heleäksi vihreäksi,
isänmaahan palanneet linnut kehräävät rytmin
ja Suomi-neito rokkaa.
Tuuli kääräisee pilvien helmat
ja kohisten kevät tulee.
Auringon otsa kirkastuu.
Pärvöttyvät hangilta pitsit,
pikkutirpuusten varpaillaan virkkaamat
ja kohisten kevät tulee.

Joka kevät olen tarkkaillut
paisuvia silmuja,
mutta koskaan en ole kuullut,
kun rävähtävät auki ja vihertävät
tämän lakeuden.

Suomi-äiti
Kesä on kypsää viljan tuoksua,
taivas kaartuu sinisenä,
ja pääskyt kujertavat poikasensa lentoon.
Sirkat soittavat timotein ja apilan
huumaamina mettisille kutsumusiikkia.
Äidin kädet täynnä maan antimia:
oma maa mansikka, peruna ja porkkana,
metsän holveissa mustikka ja puolukka.

Ukkosen rätisevä punk muuttaa
Suomi-äidin eläimeksi:
Kesällä olen eläin, eläimempi, villi.
Villi, olen tuuli villi, eteläinen.
Manaan metsät humisemaan, loihdin laineet laulamaan.
Olen tanssiva ruoho, koivun tuoksuva suortuva.
Eläimempi: vanha akka flätäjävin reisin
isken hyttystä lyttyyn hyllyvältä lihalta.
Auringon paahteessa olen eläin. Kivi.
Rauha sydämessä. Rauha kiven sydämessä.
Auringon paahteessa en kaipaa,
en kaipaa kuin maaksi rauhoittua.

Suomi-mumma
Vaikka sata vuotta painaa
Suomi-mumman harteita,
on hän nuori, nuori hän on.
Mumman keinutuoli kitisee,
ilonkyyneleet kyntävät poskien uurteita:
peräkamarista kuuluu kimakka parkaisu,
uusi Suomi-vauva on syntynyt.
Mumma katsoo lähteensinisin silmin tulevaan:
sukupolvien ketjuun, vuoden, vuosikymmenten ja –satojen kiertoon
ja luottaa sammalmetsiensä, puhtaiden järviensä,
meidän isänmaamme säilyvän rauhassa ikiaikaisen taivaan alla.
Tulee tuulien syksy
ja keltaisten kesyttömien sateiden syksy.
Harmaan taivaan alla auran jättämät
mustat raidat väkevästi tuoksuvat.
Vainioita reunustavat pihlajien punaiset urut
ja lähtevät linnut,
jotka sankkoina parvina puhelinlangoilla
matkasuunnitelmiaan, kartattomia, punovat.
Nyt keinu on rauhoittunut:
mumma on lähtenyt joutsenten matkaan.

Runosarja oli Runotuutin puheenvuoro Kuningasroolissa-näytelmässä. Kursivoidut pätkät ovat kirjastani Elämän nopia kaari.